Syksyisin, talvisin ja keväisin Maretariumissa on nahkiaisia. Kesällä nahkiaisia ei ole, sillä alkukesän kudun jälkeen kaikki nahkiaiset kuolevat. Kutuikäiset, 6-7-vuotiaat, nahkiaiset nousevat syys-lokakuussa merestä jokeen. Maretariumin nahkiaiset pyydystetään syksyisin Kymijoesta. Jokeen nousun jälkeen nahkiaiset eivät syö, sillä niiden suoli on surkastunut. Koko talven nahkiaiset ovat syömättä ja ne elävät kesällä keräämänsä vararavinnon turvin. Nahkiaiset eivät juuri liiku talvella, mutta energiaa talven aikana kuluu runsaasti mädin ja maidin kypsyttämiseen. Talven aikana nahkiaiset laihtuvat ja pituuskin vähentyy sentillä tai parilla. Kun altaan veden lämpötila nousee kylmän talven jälkeen kuuteen asteeseen, alkaa kutukuoppien raivaus ja villi parittelu: koiras tarttuu imukuppisuullaan naaraan selkään tai niskaan ja kiertää pyrstönsä naaraan hylkyaukon lähelle ja mäti ja maiti lasketaan kutukuopan pohjalle. Naaras huiskuttaa hiekkaa ja soraa mätimunien päälle. Yksi naaras kutee usean koiraan kanssa. Joskus kuusi koirasta on samanaikaisesti yhteen naaraaseen kiinnittyneenä.
Kudun jälkeen nahkiaiset väsähtävät. Jo talvella ennen kutua on alkanut nahkiaisen elimien rappeutuminen. Erityisesti vesitasapainon säätely vaikeutuu. Veden edelleen lämmetessä nahkiaisten ruumiin vesipitoisuus lisääntyy nopeasti, nahkiaiset pöhöttyvät ja lopulta kuolevat.
Kuolleiden tilalle Maretariumiin otetaan uusia nahkiaisia taas vasta syksyllä nahkiaisten noustessa jokeen. Niitä kutuikää nuorempia nahkiaisia, jotka elävät meressä, Maretariumiin ei oteta, sillä ne kiinnittyvät toisiin kaloihin ja raastavat suullaan elävänkin kalan lihaa.
Mädistä kuoriutuneita nahkiaisen toukkia sanotaan likomadoiksi. Ne kaivautuvat pohjamutaan päätään myöten. 3-4 vuoden kuluttua toukilla on muodonmuutos ja seuraavan syystulvan aikana nuoret nahkiaiset ajelehtivat mereen. Suomessa elää myös nahkiaisen sisävesimuoto Saimaasssa ja Päijänteessä.
Muita nimityksiä: Toukka, likomato, ammokeetti, laiskamato, silmu, nahkapää